Itsenäisyyspäivän juhlapuhe

Arvoisat kuulijat, kunnioitettu sotaveteraani Sinikka Romu, reserviläiset ja muu juhlaväki,

tänään on Suomen itsenäisyyden 106. juhlapäivä. Kiitän pyynnöstä tulla puhumaan Isonkyrön kunnan ja kulttuuripalvelujen järjestämään Isonkyrön itsenäisyyspäivän juhlaan.

Muutin Isoonkyröön vuonna 1995 eli lähes 30 vuotta sitten Ilmajoen Koskenkorvalta. Olin jo tuolloin aloittanut suomen kielen ja viestintätieteiden opinnot Vaasan yliopistossa. Tunnen olevani jo melko hyvin kotiutunut. Nykyisin opetan päätoimekseni Vaasan yliopistossa suomen kieltä ja viestintää sekä lisäksi toimin sivutoimisena yrittäjänä, tuoden kirjamarkkinoille luettavaa kaikille lukuintoisille.

Tänne minua pyydettiin kuitenkin siksi, että olen Isonkyrön kunnan hyvinvointilautakunnan puheenjohtaja tämän vuoden loppuun saakka. Olen ollut nyt reilut kaksi vuotta hyvinvointilautakunnan puheenjohtaja – ja saanut sinä aikana tehdä yhteistyötä kolmen eri hyvinvointijohtajan kanssa. Tehtävä on ollut mielenkiintoinen, ja olen päässyt seuraamaan monen asian kehittämistä, toimen täyttämistä ja sosiaali- ja terveyshallinnon uudistuksen heijastuksia kunnan toimintaan ja myös päättämään näistä asioista.

Puheen aiheeksi minulle ehdotettiin hyvinvointia ja sitäkin tulen puheessani käsittelemään. Ensin kuitenkin aloittelen itsenäisyyden teemalla ja sillä, miten sitä itse lähestyn. Ja toisaalta kertomukseni itsenäisyyden merkityksistä kytkeytyy hyvinvointiin.

Itsenäisyyspäivä tuo aina mieleeni vaarini, joka oli sodassa – tarkemmin sanottuna sotatoimialueella vetämässä viestiyhteyksiä eli ei eturintamalla – jatkosodan lopussa vuonna 1944. Koska hän oli vuonna 1926 syntynyt, hän ei ikinä ollut sodassa virallisesti eikä siten myöskään sotaveteraani, eikä näin ollen saanut veteraanimerkkiä. Vuonna 1926 syntyneitä oli muitakin sotatoimissa, mutta näistä sotatoimialueen palveluksista ei laitettu merkintöjä kantakortteihin eikä myöskään sotilaspasseihin. Luin tätä puhetta valmistellessani Pertti Hemmilän kirjoittaman kirjallisen kysymyksen (Kansan muisti ry. 2008), jonka mukaan syy merkintöjen puutteeseen oli kantakorttien ja sotilaspassien uusiminen. Muistelen vaarini kanssa käydyissä keskusteluissa puhutun myös siitä, että 17-vuotiaiden sotaan osallistuminen oli kansainvälisten säännösten mukaan kielletty, mikä myös vaikutti asiaan, mutta sitä en nyt saanut varmistettua. Koska kantakorteissa ei ole ollut mitään merkintää sotaan osallistumisesta, veteraanitunnuksia ei näille miehille myönnetty. Tätä on eduskunnassakin käsitelty.

Kun sota loppui, piti vaarini jatkaa varusmiespalvelua loppuun. Sota ja ylipäänsä vanhemmat historiamme asiat ja niiden vaikutukset yhteiskuntaan ja ihmisten elämiin tulivat itselleni merkityksellisiksi vaarini kertomina tarinoina. Toivoisin, että kaikilla olisi mahdollisuus tutustua tarinoihin historiastamme, jos ei omien isovanhempien kertomina, niin sitten jonkun muun kertomana. Vaarini kertoi myös paljon sota-asioista, joita hänen vaimonsa isä oli kertonut, joka oli molempien sotien ajan rintamalla. Samoin hänen oma isänsä oli rintamalla sotien ajan, mutta ei kuulemma niistä koskaan puhellut paljonkaan.

Sodan vaikutuksia kuvataan myös kustantamassani Anu Tuomarin romaanissa Harvoin riihi tyhjänä palaa (Ethene, 2023). Kirja kertoo vuonna 1913 syntyneen Kertun tarinan, joka kuljettaa lukijaa läpi lähes koko Suomen 1900-luvun historian. Siihen mahtuu sisällissodan vaikutukset, talvi- ja jatkosodat, haasteet kotirintamalla, nuoruusvuodet Varkaudessa ja Helsingissä, ja yritykset jatkaa elämistä senkin jälkeen, kun mies kuolee ja elämänmuutos, joka seuraa muutosta Pohjanmaalle, kurikkalaisen maatilan emännäksi. Maatilan emännäksi ryhtyminen eikä vaikkapa lehmän lypsäminen ei ollut ihan helppoa, kun kokemusta oli erityisesti kahvilan hoitamisesta ja tehdastyöstä. Tämänkin tarinan kautta sen ajan todellisuus tulee lähelle, yksityiskohtaiseksi, eikä myöskään unohdu.

Luen nyt kirjasta pienen otteen, koska kaunokirjallisuudella on oma voimansa elettyjen elämien kuvaamisessa.

”Olen saanut kaupan oven auki ja kassan paikoilleen, kun näen Hietasen Reiman vaimon ovella. Näen hänen ilmeensä. Nyt tiedän, miksen ole saanut Reinolta kirjettä kolmeen päivään. Polvet pettävät altani, ja saman tien olen kassatiskin takana rähmälläni. ”Voi Kerttu, olen niin pahoillani”, Hietasen rouva sanoo samalla kun yrittää auttaa minua ylös. Hän kertoo saaneensa kirjeen mieheltään rintamalta. Varkautelaisia oli puuttunut iltahuudosta kahdeksantoista. Kaatuneita suurin osa. Reino on yksi heistä.

Luulen nyt tietäväni, mitä värssyissä oleva pohjaton suru tarkoittaa. Sitä, kun elämältä menee pohja ja jalat pettävät. Reino tiesi kuolevansa. Toteuttiko ennustus itsensä? Olisiko pitänyt olla puhumatta kuolemasta etukäteen? Kauaa en ehdi uutista sulatella. Minulla on hoidettava kauppa, mamma, parivuotias lapsi sekä uusi tulokas. Millä minä elätän tämän konkkaronkan? Välissä pitäisi synnyttää yksi isätön vauva lisää sotivaan Suomen maahan.” (Harvoin riihi tyhjänä palaa 2023, s. 67)

Kertun elämä ja Kertun ja Reinon lasten elämä kuitenkin jatkui – samoin kuin Suomen jälleenrakentaminen.  Sota muutti elämän kulkuja niin itäisessä Suomessa kuin Pohjanmaalla, siitä kertoo tämänkin salin Pro Patria ja Isänmaan puolesta -taulut, jota on usein tullut luettua Pohjankyrö-salissa vieraillessa.

Sotaan kytkeytyvät asiat ovat viime vuosina tulleet läheisimmiksi Ukrainan sodan kautta. Venäjän raja on suljettu eikä siitä enää kuljeta. Luin juuri sanomalehdestä Mari Markkasen (2023) jutun siitä, miten esimerkiksi imatralaisten elämä on viime vuosina valtavasti muuttunut. Takana on aika, jolloin kunta osti lisää liiketilaa tarvitsijoille, sillä venäläisiä virtasi niin kauppoihin kuin Imatran kylpylään. Jutusta tulivat mieleeni omat muistoni siitä, miten Kainuussa Vuokatin kylpylä muuttui 20 vuodessa siitä, millainen se oli 1990-luvun lopussa. Sen jälkeen itselläni oli pitkä tauko Vuokatissa käymisessä mutta kun taas 2010-luvulla menin käymään, ei kylpylässä ja laskettelurinteessä huomasi, että venäjän kielistä puhetta kuului lähes joka paikassa. Pitserian ja kaupan mainokset oli muuttuneet monikielisiksi ja monet myyjätkin olivat oppineet uuden kielen. Imatralla venäläiset tervetulleiksi toivottaneet mainokset on nyt muutettu Slava Ukraine -kylteiksi. Venäjänkielisiä opasteita ei ole kuitenkaan poistettu, sillä niistä on apua myös ukrainalaisille, joita kaupunkiin on tullut. Kenties niitä ei kovin kauan tarvita, sillä suomen kielen oppiminen ei oppiminen ole sen vaikeampaa kuin monen muunkaan kielen oppiminen. Näin totesi eilen junassa – olimme palaamassa Helsingistä kielikeskuspäiviltä – yksi kollegoista, joka opettaa suomen kieltä vieraana kielenä.

Muutos alkaa konkretisoituessaan vaikuttaa vielä vahvemmin meihin ihmisiin. Pohjanmaalla asuvana muutos ei ole ollut niin vahvasti konkreettisesti näkyvä kuin Imatralla mutta tottakai muutos turvallisuustilanteessamme on vaikuttanut koko Suomeen. Sota Ukrainassa on vaikuttanut myös omaan elämään ja tunteisiin, erityisesti siksi, että poikani aloitti armeijan tämän vuoden alussa. Juuri nyt hän on vartiointitehtävissä Oulussa Itsenäisyyspäivän paraatin ohimarssilla.

On surullista, että usko Venäjän demokratisoitumisesta taitaa olla iäksi – tai ainakin vuosikymmeniksi – menetetty. Vielä surullisempaa on sotiminen, tuhoaminen ja näiden tuoma aseistamisen kilpavarustelu ja pelko. Sinisilmäisyyden aika on mennyttä. Täytyy tosin sanoa, että vaarini ei ollut koskaan sinisilmäinen. Sillä sodassa olleille sukupolville Venäjä taisi olla aina selvästi varottava ja epäilyttävä, eivätkä väärässä ole olleet.

Se että puhun menneestä sodasta, nykyisestä turvallisuustilanteesta ja itsenäisyydestä, kytkeytyy vahvasti hyvinvointiimme. Itsenäisyys on tärkein hyvinvoinnin takaaja ja mahdollistaa sen.

Miten sitten itsenäisyys vaikuttaa yksilöön, yksittäiseen ihmiseen? Mitä itsenäisyys on? Minusta itsenäisyys on vapautta. Vapautta tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestä hyviltä ja merkityksellisiltä – tietenkin toisten vapauksia polkematta. Vapautta päättää, mitä opiskelee, missä asuu, kenen kanssa seurustelee, mitä tekee työkseen, millaista musiikkia kuuntelee ja mitä kirjoja lukee. Ja ennen kaikkea sanan ja mielipiteen vapautta.  Vai muutaman esimerkin mainitakseni.

Vapauden kääntöpuolena on aina vastuu. Hyvinvoinnin näkökulmasta meillä on ihana vapaus käydä iloitsemassa kaikista Isonkyrön ihanista luontopoluista. Luontopolut ovat itselleni erityisen merkityksellisiä, sillä niillä olen kulkenut niin vaarin ja perheen kanssa, ja myös ystävieni kanssa. Isostakyröstä löytyy lukuisia luontopolkuja unohtamatta kuntoportaita Välimäen kalliolla. Peippoosen luontopolku, Vuoressalon reitti, Lymmyysen reitti ja Orismalan luontopolku ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia ja niille kannattaa vielä täällä vierailijatkin, unohtamatta tietenkään muita ulkoliikunta- ja sisäliikuntamahdollisuuksia.

Meidän tulee myös muistuttaa ja kannustaa itseämme liikkumaan niin kauan kuin vain jalka nousee. Ja kannustaa myös muita, houkutella pois pelikoneen äärestä lastenlasta, ja lapsenlapsi voi houkutella mukaan menoon vanhempaansa. On hyvä ja hienoa, että tukea on saatavilla ja Isostakyröstäkin löytyy monenlaista tukea tilanteessa, jos oma jaksaminen on vähissä. Liikunnan lisäksi myös kulttuuri on tärkeää hyvinvoinnillemme, joten jos ei ole tullut hetkeen kirjastossa käytyä, niin miksipä et kävisi vaikka jo huomenna.

Vielä vaaristani: Oma vaarini laitettiin tuberkuloosiepäilyn takia viimeisenä vuotenaan eristyksiin yksin sairaalahuoneeseen. Koska poistuminen ei ollut sallittua, hän pyysi itselleen rollaattorin ja jaksoi sillä huoneessa liikkua enemmän. Hänellä oli sitkeyttä ja tahtoa liikkua, mitä oli tehnyt tietysti jo nuoresta asti. Olihan nuoren ihmisen elämä varsin erilaista kuin nykypäivänä. Vaarini otti 13-vuotiaana hoitaakseen maatilan eläimet ja hevoset, kun oma isä lähti rintamalle vuonna 1939.

Ja vaikka vaarini ihailtava olikin, hän itse aina uskoi nuoriin ja siihen, että nuorissa on tulevaisuus ja että he osaavat enemmän kuin vanhemmat ihmiset. Se tuntui aina kannustavalta. Siksi – kertokaa tarinoita hyvistä, vanhoista ja ankeistakin ajoista – ja kannustakaa itseänne, toisia ja nuoria uskomaan tulevaan ja pitämään huolta itsestään.

Lopuksi haluan jakaa teille kirjoittamani runon, jossa tarkastellaan maailmaa kirjani Pörriäisen surinoita tapaan kimalaisen näkökulmasta. Runon nimi on Taistelu unelmien puolesta.


Taistelu unelmien puolesta

Uskon lentämiseen
taakseni katsomatta
katumatta elettyä elämää
tekoja ja valintoja
jotka parhaan tietoni mukaan
tein tai jätin tekemättä

Ja silti
uskon taakse katsomisen tarpeeseen
sillä ilman sitä
meiltä jää ymmärtämättä
jotain tärkeää
kovin olennaista elämälle
unelmille ja niiden toteutumiselle

Mikä on unelmien kivijalka?
Se on tietenkin
vapaus olla yksilönä
sitä mitä haluaa
ja pyrkiä unelmiinsa

Vieläkin olen ylpeä teistä
yhdyskunnan vanhimmista
taistelustanne koko sielulla
minkä takia voin tänään
lennellä pilvissä
sinivalkoisen taivaan alla

Toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää!

Isossakyrössä 6.12.2023

Heli Susanna Katajamäki

Lähteet

Tuomari, Anu (2023). Harvoin riihi tyhjänä palaa. Isokyrö: Ethene.

Kansan muisti ry. (2008). Veteraanitunnuksen myöntäminen vuonna 1926 syntyneille. Pertti Hemmilän laatima kirjallinen kysymys KK991/2008. Noudettu 3.12.2023 osoitteesta https://kansanmuisti.fi/document/kk-991-2008/

Markkanen, Mari (2023). Romanssin loppu. 3.12.2023 julkaistu artikkeli Ilta-Sanomissa. Noudettu 3.12.2023 osoitteesta https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010024208.html