Itsenäisyyspäivän juhlapuhe

Arvoisat kuulijat, kunnioitettu sotaveteraani Sinikka Romu, reserviläiset ja muu juhlaväki,

tänään on Suomen itsenäisyyden 106. juhlapäivä. Kiitän pyynnöstä tulla puhumaan Isonkyrön kunnan ja kulttuuripalvelujen järjestämään Isonkyrön itsenäisyyspäivän juhlaan.

Muutin Isoonkyröön vuonna 1995 eli lähes 30 vuotta sitten Ilmajoen Koskenkorvalta. Olin jo tuolloin aloittanut suomen kielen ja viestintätieteiden opinnot Vaasan yliopistossa. Tunnen olevani jo melko hyvin kotiutunut. Nykyisin opetan päätoimekseni Vaasan yliopistossa suomen kieltä ja viestintää sekä lisäksi toimin sivutoimisena yrittäjänä, tuoden kirjamarkkinoille luettavaa kaikille lukuintoisille.

Tänne minua pyydettiin kuitenkin siksi, että olen Isonkyrön kunnan hyvinvointilautakunnan puheenjohtaja tämän vuoden loppuun saakka. Olen ollut nyt reilut kaksi vuotta hyvinvointilautakunnan puheenjohtaja – ja saanut sinä aikana tehdä yhteistyötä kolmen eri hyvinvointijohtajan kanssa. Tehtävä on ollut mielenkiintoinen, ja olen päässyt seuraamaan monen asian kehittämistä, toimen täyttämistä ja sosiaali- ja terveyshallinnon uudistuksen heijastuksia kunnan toimintaan ja myös päättämään näistä asioista.

Puheen aiheeksi minulle ehdotettiin hyvinvointia ja sitäkin tulen puheessani käsittelemään. Ensin kuitenkin aloittelen itsenäisyyden teemalla ja sillä, miten sitä itse lähestyn. Ja toisaalta kertomukseni itsenäisyyden merkityksistä kytkeytyy hyvinvointiin.

Itsenäisyyspäivä tuo aina mieleeni vaarini, joka oli sodassa – tarkemmin sanottuna sotatoimialueella vetämässä viestiyhteyksiä eli ei eturintamalla – jatkosodan lopussa vuonna 1944. Koska hän oli vuonna 1926 syntynyt, hän ei ikinä ollut sodassa virallisesti eikä siten myöskään sotaveteraani, eikä näin ollen saanut veteraanimerkkiä. Vuonna 1926 syntyneitä oli muitakin sotatoimissa, mutta näistä sotatoimialueen palveluksista ei laitettu merkintöjä kantakortteihin eikä myöskään sotilaspasseihin. Luin tätä puhetta valmistellessani Pertti Hemmilän kirjoittaman kirjallisen kysymyksen (Kansan muisti ry. 2008), jonka mukaan syy merkintöjen puutteeseen oli kantakorttien ja sotilaspassien uusiminen. Muistelen vaarini kanssa käydyissä keskusteluissa puhutun myös siitä, että 17-vuotiaiden sotaan osallistuminen oli kansainvälisten säännösten mukaan kielletty, mikä myös vaikutti asiaan, mutta sitä en nyt saanut varmistettua. Koska kantakorteissa ei ole ollut mitään merkintää sotaan osallistumisesta, veteraanitunnuksia ei näille miehille myönnetty. Tätä on eduskunnassakin käsitelty.

Kun sota loppui, piti vaarini jatkaa varusmiespalvelua loppuun. Sota ja ylipäänsä vanhemmat historiamme asiat ja niiden vaikutukset yhteiskuntaan ja ihmisten elämiin tulivat itselleni merkityksellisiksi vaarini kertomina tarinoina. Toivoisin, että kaikilla olisi mahdollisuus tutustua tarinoihin historiastamme, jos ei omien isovanhempien kertomina, niin sitten jonkun muun kertomana. Vaarini kertoi myös paljon sota-asioista, joita hänen vaimonsa isä oli kertonut, joka oli molempien sotien ajan rintamalla. Samoin hänen oma isänsä oli rintamalla sotien ajan, mutta ei kuulemma niistä koskaan puhellut paljonkaan.

Sodan vaikutuksia kuvataan myös kustantamassani Anu Tuomarin romaanissa Harvoin riihi tyhjänä palaa (Ethene, 2023). Kirja kertoo vuonna 1913 syntyneen Kertun tarinan, joka kuljettaa lukijaa läpi lähes koko Suomen 1900-luvun historian. Siihen mahtuu sisällissodan vaikutukset, talvi- ja jatkosodat, haasteet kotirintamalla, nuoruusvuodet Varkaudessa ja Helsingissä, ja yritykset jatkaa elämistä senkin jälkeen, kun mies kuolee ja elämänmuutos, joka seuraa muutosta Pohjanmaalle, kurikkalaisen maatilan emännäksi. Maatilan emännäksi ryhtyminen eikä vaikkapa lehmän lypsäminen ei ollut ihan helppoa, kun kokemusta oli erityisesti kahvilan hoitamisesta ja tehdastyöstä. Tämänkin tarinan kautta sen ajan todellisuus tulee lähelle, yksityiskohtaiseksi, eikä myöskään unohdu.

Luen nyt kirjasta pienen otteen, koska kaunokirjallisuudella on oma voimansa elettyjen elämien kuvaamisessa.

”Olen saanut kaupan oven auki ja kassan paikoilleen, kun näen Hietasen Reiman vaimon ovella. Näen hänen ilmeensä. Nyt tiedän, miksen ole saanut Reinolta kirjettä kolmeen päivään. Polvet pettävät altani, ja saman tien olen kassatiskin takana rähmälläni. ”Voi Kerttu, olen niin pahoillani”, Hietasen rouva sanoo samalla kun yrittää auttaa minua ylös. Hän kertoo saaneensa kirjeen mieheltään rintamalta. Varkautelaisia oli puuttunut iltahuudosta kahdeksantoista. Kaatuneita suurin osa. Reino on yksi heistä.

Luulen nyt tietäväni, mitä värssyissä oleva pohjaton suru tarkoittaa. Sitä, kun elämältä menee pohja ja jalat pettävät. Reino tiesi kuolevansa. Toteuttiko ennustus itsensä? Olisiko pitänyt olla puhumatta kuolemasta etukäteen? Kauaa en ehdi uutista sulatella. Minulla on hoidettava kauppa, mamma, parivuotias lapsi sekä uusi tulokas. Millä minä elätän tämän konkkaronkan? Välissä pitäisi synnyttää yksi isätön vauva lisää sotivaan Suomen maahan.” (Harvoin riihi tyhjänä palaa 2023, s. 67)

Kertun elämä ja Kertun ja Reinon lasten elämä kuitenkin jatkui – samoin kuin Suomen jälleenrakentaminen.  Sota muutti elämän kulkuja niin itäisessä Suomessa kuin Pohjanmaalla, siitä kertoo tämänkin salin Pro Patria ja Isänmaan puolesta -taulut, jota on usein tullut luettua Pohjankyrö-salissa vieraillessa.

Sotaan kytkeytyvät asiat ovat viime vuosina tulleet läheisimmiksi Ukrainan sodan kautta. Venäjän raja on suljettu eikä siitä enää kuljeta. Luin juuri sanomalehdestä Mari Markkasen (2023) jutun siitä, miten esimerkiksi imatralaisten elämä on viime vuosina valtavasti muuttunut. Takana on aika, jolloin kunta osti lisää liiketilaa tarvitsijoille, sillä venäläisiä virtasi niin kauppoihin kuin Imatran kylpylään. Jutusta tulivat mieleeni omat muistoni siitä, miten Kainuussa Vuokatin kylpylä muuttui 20 vuodessa siitä, millainen se oli 1990-luvun lopussa. Sen jälkeen itselläni oli pitkä tauko Vuokatissa käymisessä mutta kun taas 2010-luvulla menin käymään, ei kylpylässä ja laskettelurinteessä huomasi, että venäjän kielistä puhetta kuului lähes joka paikassa. Pitserian ja kaupan mainokset oli muuttuneet monikielisiksi ja monet myyjätkin olivat oppineet uuden kielen. Imatralla venäläiset tervetulleiksi toivottaneet mainokset on nyt muutettu Slava Ukraine -kylteiksi. Venäjänkielisiä opasteita ei ole kuitenkaan poistettu, sillä niistä on apua myös ukrainalaisille, joita kaupunkiin on tullut. Kenties niitä ei kovin kauan tarvita, sillä suomen kielen oppiminen ei oppiminen ole sen vaikeampaa kuin monen muunkaan kielen oppiminen. Näin totesi eilen junassa – olimme palaamassa Helsingistä kielikeskuspäiviltä – yksi kollegoista, joka opettaa suomen kieltä vieraana kielenä.

Muutos alkaa konkretisoituessaan vaikuttaa vielä vahvemmin meihin ihmisiin. Pohjanmaalla asuvana muutos ei ole ollut niin vahvasti konkreettisesti näkyvä kuin Imatralla mutta tottakai muutos turvallisuustilanteessamme on vaikuttanut koko Suomeen. Sota Ukrainassa on vaikuttanut myös omaan elämään ja tunteisiin, erityisesti siksi, että poikani aloitti armeijan tämän vuoden alussa. Juuri nyt hän on vartiointitehtävissä Oulussa Itsenäisyyspäivän paraatin ohimarssilla.

On surullista, että usko Venäjän demokratisoitumisesta taitaa olla iäksi – tai ainakin vuosikymmeniksi – menetetty. Vielä surullisempaa on sotiminen, tuhoaminen ja näiden tuoma aseistamisen kilpavarustelu ja pelko. Sinisilmäisyyden aika on mennyttä. Täytyy tosin sanoa, että vaarini ei ollut koskaan sinisilmäinen. Sillä sodassa olleille sukupolville Venäjä taisi olla aina selvästi varottava ja epäilyttävä, eivätkä väärässä ole olleet.

Se että puhun menneestä sodasta, nykyisestä turvallisuustilanteesta ja itsenäisyydestä, kytkeytyy vahvasti hyvinvointiimme. Itsenäisyys on tärkein hyvinvoinnin takaaja ja mahdollistaa sen.

Miten sitten itsenäisyys vaikuttaa yksilöön, yksittäiseen ihmiseen? Mitä itsenäisyys on? Minusta itsenäisyys on vapautta. Vapautta tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestä hyviltä ja merkityksellisiltä – tietenkin toisten vapauksia polkematta. Vapautta päättää, mitä opiskelee, missä asuu, kenen kanssa seurustelee, mitä tekee työkseen, millaista musiikkia kuuntelee ja mitä kirjoja lukee. Ja ennen kaikkea sanan ja mielipiteen vapautta.  Vai muutaman esimerkin mainitakseni.

Vapauden kääntöpuolena on aina vastuu. Hyvinvoinnin näkökulmasta meillä on ihana vapaus käydä iloitsemassa kaikista Isonkyrön ihanista luontopoluista. Luontopolut ovat itselleni erityisen merkityksellisiä, sillä niillä olen kulkenut niin vaarin ja perheen kanssa, ja myös ystävieni kanssa. Isostakyröstä löytyy lukuisia luontopolkuja unohtamatta kuntoportaita Välimäen kalliolla. Peippoosen luontopolku, Vuoressalon reitti, Lymmyysen reitti ja Orismalan luontopolku ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia ja niille kannattaa vielä täällä vierailijatkin, unohtamatta tietenkään muita ulkoliikunta- ja sisäliikuntamahdollisuuksia.

Meidän tulee myös muistuttaa ja kannustaa itseämme liikkumaan niin kauan kuin vain jalka nousee. Ja kannustaa myös muita, houkutella pois pelikoneen äärestä lastenlasta, ja lapsenlapsi voi houkutella mukaan menoon vanhempaansa. On hyvä ja hienoa, että tukea on saatavilla ja Isostakyröstäkin löytyy monenlaista tukea tilanteessa, jos oma jaksaminen on vähissä. Liikunnan lisäksi myös kulttuuri on tärkeää hyvinvoinnillemme, joten jos ei ole tullut hetkeen kirjastossa käytyä, niin miksipä et kävisi vaikka jo huomenna.

Vielä vaaristani: Oma vaarini laitettiin tuberkuloosiepäilyn takia viimeisenä vuotenaan eristyksiin yksin sairaalahuoneeseen. Koska poistuminen ei ollut sallittua, hän pyysi itselleen rollaattorin ja jaksoi sillä huoneessa liikkua enemmän. Hänellä oli sitkeyttä ja tahtoa liikkua, mitä oli tehnyt tietysti jo nuoresta asti. Olihan nuoren ihmisen elämä varsin erilaista kuin nykypäivänä. Vaarini otti 13-vuotiaana hoitaakseen maatilan eläimet ja hevoset, kun oma isä lähti rintamalle vuonna 1939.

Ja vaikka vaarini ihailtava olikin, hän itse aina uskoi nuoriin ja siihen, että nuorissa on tulevaisuus ja että he osaavat enemmän kuin vanhemmat ihmiset. Se tuntui aina kannustavalta. Siksi – kertokaa tarinoita hyvistä, vanhoista ja ankeistakin ajoista – ja kannustakaa itseänne, toisia ja nuoria uskomaan tulevaan ja pitämään huolta itsestään.

Lopuksi haluan jakaa teille kirjoittamani runon, jossa tarkastellaan maailmaa kirjani Pörriäisen surinoita tapaan kimalaisen näkökulmasta. Runon nimi on Taistelu unelmien puolesta.


Taistelu unelmien puolesta

Uskon lentämiseen
taakseni katsomatta
katumatta elettyä elämää
tekoja ja valintoja
jotka parhaan tietoni mukaan
tein tai jätin tekemättä

Ja silti
uskon taakse katsomisen tarpeeseen
sillä ilman sitä
meiltä jää ymmärtämättä
jotain tärkeää
kovin olennaista elämälle
unelmille ja niiden toteutumiselle

Mikä on unelmien kivijalka?
Se on tietenkin
vapaus olla yksilönä
sitä mitä haluaa
ja pyrkiä unelmiinsa

Vieläkin olen ylpeä teistä
yhdyskunnan vanhimmista
taistelustanne koko sielulla
minkä takia voin tänään
lennellä pilvissä
sinivalkoisen taivaan alla

Toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää!

Isossakyrössä 6.12.2023

Heli Susanna Katajamäki

Lähteet

Tuomari, Anu (2023). Harvoin riihi tyhjänä palaa. Isokyrö: Ethene.

Kansan muisti ry. (2008). Veteraanitunnuksen myöntäminen vuonna 1926 syntyneille. Pertti Hemmilän laatima kirjallinen kysymys KK991/2008. Noudettu 3.12.2023 osoitteesta https://kansanmuisti.fi/document/kk-991-2008/

Markkanen, Mari (2023). Romanssin loppu. 3.12.2023 julkaistu artikkeli Ilta-Sanomissa. Noudettu 3.12.2023 osoitteesta https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010024208.html

Ärsytäthän minua?

[Read the poem in English / Lies das Gedicht auf Deutsch.]  

Matka itsesi hyväksyntään voi alkaa siitä
kun itseäsi ärsyttävän piirteen toisessa näät

Kysy tällöin itseltäsi
mikä ärsyttää
Näetkö jotain
mitä ihailet
mutta mitä itsessäsi ei ole
vaikka asiallisuutta tai päinvastoin: hupsuutta

Miksi niin usein ihailemme sitä
mitä itsellä ei ole
Ehkä vain siten on pörriäisen epävarmuus itsestä vakio?

Ja jos saman piirteen siipassasi näät
on aika kysyä
kumpi itse asiassa tekee suhteestanne vakaamman tai vaikka hauskemman
mitä nyt sitten haluatkaan:
kovin hillitty lentotapa
vai sittenkin kiheltäjä ja koheltaja

Ärsytyksen yli voi päästä sen tunnistamalla
Vain näin alkaa hyväksyminen erilaisuuden
jota on niin itsessämme kuin muissa
ja
jossa onnistuessamme
alkaa syventyä suhteemme itseemme, muihin, jopa puihin

Tämän kuilun ylittämällä alamme entistä vakaammin rakastua itseemme ja muihin ja puihin ja turreihin

Lupaan rakastaa ärsyttäviä piirteitäsi kaikkein eniten
vaikka se vaatiikin ponnistuksen tietoisen

Tästä kannattaa kotipesässäkin surrata:
Mikä ketäkin vituttaa?
Näin alkaa purkautua erilaisuuden energiaa
dualismin tajuntaa

Tajunnan kautta
parisuhteemme tai yhdyskuntamme käsittelee ahdistusta
surinoimalla
eikä enää tarvitse ahdistuksessa elää
Silloin ja vain silloin on mahdollista välttää ratkaisut
joilla suhteet rikki repeytyvät
kuin itsestään

Suhteesi puolesta voit kuitenkin taistella:
älä etsi syyllistä toisesta tai ulkopuolelta
tunnista vaikeudet
ota vastuu
tee omat päätöksesi
vaikka mestaria ei olisi paikalla
ja miettimättä, miten hän asian ratkaisisi
tai kuvittelematta, miten fantasioitu muutos asian ratkaisisi (Nikkola, 2011)
Muista
joskus huonotkin ratkaisut ovat tärkeämpi kuin
mutkuttelu, emmänyttely ja sitkuttelu

Yhdyskuntamme tunteitamme mitätöivät fraasit olisi syytä julistaa pannaan:
tunteet eivät tule käsitellyiksi ne kieltämällä
organisoidumme parhaiten niistä välittämällä

Juhlistetaan tunteiden vuosisadat alkaneeksi
Julistetaan ahdistus uudeksi supervoimaksi
annetaan voiman jyllätä
maailmaa myllätä
kohti kaikkien pienten pörriäisten hyvin voimiseksi

Unohdetaan tarpeettomat pahat
jätetään vedet ja metet
syödään pölyä ja hunajaa
kituutetaan, palellaan, karaistaan itsejämme

Miten vielä voisimme paperittomasti surrailla tai lohkoketjuilla hunajaa vaihdella
säästöliekillä leikkien?
Ratkaisuna tuskin voi olla yhdyskuntien etääntyminen toisistaan kauas
ellei sitten laajeta hiilidioksittomuuteen saakka?
Värisyttelen

Ehkä idiotismi hirmuhallitsijan on muille yhdyskunnille jo ratkaisun opettanutkin:
riippuvaisuuksien holhoaminen on syytä varata vain oikeudentajuisille
Jäljelle jää vain historiallisten faktojen ja suhteutettujen todellisuuksien säilyttäminen
sen ja nykyisyyden kokemuksista surisemisen vapauden vaaliminen
sillä sillä jos millä estetään kahtiajakautuminen

Nikkola, T. (2011). Oppimisen esteet ja mahdollisuudet ryhmässä. Syyllisyyden kehittyminen syntipukki-ilmiöksi opis-keluryhmässä ohjaajan tulkitsemana. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 27.9.2022. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4505-3

COPYRIGHT © Heli Susanna Katajamäki & Ethene oy 2023
Teos: Pörriäisen surinoita
Kustantaja: Ethene oy, Isokyrö, www.ethene.eu
Teksti: Heli Susanna Katajamäki
Kansikuva: Heta Kettunen
Graafinen suunnittelu: Katarina Bengs, Hit The Papers
Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda 2022

ISBN 978-952-65068-0-7 (kovakantinen)

Kaikki oikeudet pidätetään. Tämän teoksen tekstien tai kuvien jäljentäminen ilman lupaa painamalla, monistamalla, skannaamalla tai muulla tavoin kielletään tekijänoikeuslain mukaisesti.

How I became a poet

[Alla suomeksi] The poet is a nice characterization because it would not involve such a polarizing discussion as that of who can call itself a writer. I’ve been writing poems and I’m about to publish a poem book, so I guess it’s okay to say that I’m a poet. Perhaps this tells us something about the fact that poetry is not considered a profession unlike novelist. There may be something stigmatized in poetry, and I believe it is not appreciated, at least in business and certainly not in many other discourses produced from the economic point of view – or perhaps it is simply silenced in certain “shocked” contexts. Unfortunately, I haven’t had much time to get into it. Maybe someone else is?

For me becoming a poet has been some kind of transition process towards the field of art, which seems to be a much more challenging term. Poetry, however, is something that is appreciated and valued because poetry lifts to the surface something, that may otherwise remain unsaid. When described this way, it begins to feel a bit too serious and strong.

I don’t know if my poems have artistic value. But what I do know is that my writing process was a genuine creative process. When I wrote them, I didn’t think about who to write my poems to, or really anything else, as long as I said what was going on in my mind. And that’s why I’ve been thinking that it’s poetry, if anything. Poems may indicate something about the emotional state of their writers that the poet itself does not know. This creativity cannot even be restrained or controlled by the poet itself. That’s why it has to decompose.

Now I think that my poems tell me what a spiritual growth process it can be to find a partner. At this point, I must also thank my own wonderful support group, who listened to my worries and shared with me their innumerable wisdom that helped me to get through. Thank you especially, Jenni, Venla, Anu Tuomari, Marjut, Sanna, Tanja and Johanna. Thank you Susanna Rönn and Tiina Sorvali for joining me in my project and thank you, Nina, for giving me your full support. At the University of Vaasa and the Language Centre in Linginno, there are wonderful people who want to listen to people when listening is needed. Thank you, too, to my children, who are often smarter than their mother.

13.1.2023 in Vaasa, Finland

Heli Susanna Katajamäki


Miten minusta tuli runoilija

Runoilija on siitä kiva luonnehdinta, sillä siihen ei liittyne sellaista poleemista keskustelua kuin mitä käydään siitä, kuka voi nimittää itseään kirjailijaksi. Olen kirjoittanut runoja ja kohta julkaissut runokirjan, joten eipä kai käy sen kiistäminen, ettenkö olisi runoilija. Kenties tämä kertoo jotain siitä, ettei runoilijuutta pidetä ammattina toisin kuin kirjailijuutta. Runoilijuudessa saattaa olla jotain stigmatisoitunutta, eikä sitä uskoakseni arvosteta ainakaan liiketoiminnallisessa eikä varmaan monessa muussakaan talouden lähtökohdista tuotetussa diskursissa – tai kenties siitä vain vaietaan tietyissä ”järeämmissä” konteksteissa. Mene ja tiedä, en ole asiaan jaksanut kovin paljon paneutua. Ehkäpä joku toinen on?

Runoilijuudessa on kyse jonkinlaisesta siirtymisestä taiteiden kentälle, mikä tuntuukin jo astetta haastavammalta nimitykseltä. Runoilijuus on kuitenkin jotain, mitä arvostetaan ja jolla on arvoa siksi, että runot nostavat pintaan, mikä kenties muuten jää sanomatta. Näin kuvattuna se alkaa tuntua hieman turhan vakavalta ja vahvalta roolilta.

En tiedä, onko runoillani taiteellista arvoa. Mutta sen tiedän, että kyseessä oli aito luova prosessi. En kirjoittaessani suunnitellut niitä vielä teokseksi, en miettinyt kenelle runojani kirjoitan enkä oikeastaan mitään muutakaan, kunhan nyt sanoitin runoiksi, mitä mielessäni liikkui. Ja siksi olen ajatellut, että se – jos mikä – on runoilijuutta. Runot viestivät kirjoittajansa tunnetilasta kenties jotain, mitä runoilija ei itsekään tiedosta. Tätä luovuutta ei edes runoilija pysty kahlitsemaan eikä hallitsemaan. Siksi sen on purkauduttava.

Nyt ajattelen, että runoni kertovat siitä, millainen henkinen kasvuprosessi kumppanin etsintä voi olla. Tässä vaiheessa täytyy myös kiittää omaa ihanaa tukijoukkoani, jotka kuuntelivat minun pähkyröintejäni ja ihmettelyitäni ja jakoivat minulle lukemattomia viisauksiaan, joiden avulla selvisin eteenpäin. Kiitos erityisesti teille, Jenni, Venla, Anu Tuomari, Marjut, Sanna, Tanja ja Johanna, joita kuormitin enemmän. Kiitos Susanna Rönn ja Tiina Sorvali, kun lähditte hankkeeseeni mukaan ja kiitos Nina, kun annoit täyden tukesi. Vaasan yliopistossa ja kielikeskus Linginnossa työskentelee ihania tyyppejä, jotka haluavat ihmisiä kuunnella, kun kuuntelua tarvitaan.  Kiitos myös lapsilleni, jotka monesti ovat äitiään fiksumpia.

13.1.2023 Vaasassa

Heli Susanna Katajamäki

How did I become an entrepreneur?

[Alla suomeksi] I was born in the Koskenkorva village, part of Ilmajoki, in 1973. This year, I’m turning 50. I know it’s not the first time I’ve had a crisis, but last year, I had the first age crisis in my life. I feel old but, on the other hand, I was left wondering about a story in a magazine where Päivi Lipponen told readers that 50-year-old women would be invisible in working life. This may be the case, but on the other hand, anyone can remain invisible unless s/he makes her/himself visible by her/his words and actions. Perhaps becoming visible is an act that we little older women can do if and when it feels like it?

It was quite a quick decision to become an entrepreneur, but on the other hand I think that its roots have been planted in me since childhood. My grandfather was once an agricultural entrepreneur, there were fields, forests, chickens, horses, and minks that were being treated. My grandfather was for me as well as for many other girls in the village, almost like the owner of a local youth farm, because it was always allowed to go to work and ride in his stable. At home, however, it were discussed about entrepreneurship with admiration, but almost always my father made it with warning speeches about how hard and difficult it is. Even though – or maybe because of – he was an entrepreneur himself sometimes.

Even before and after graduating as a Master of Philosophy, at least with Ritva and Johanna, my friends from the university, we were talking about founding a company. It wasn’t the right time then, but now it was. So maybe it was some kind of dream, although I have never consciously set it as the target for myself.

As an entrepreneur, I’ve learned a lot of things. I have also paid dearly for my mistakes. For example, I have paid 140 EUR too when I established my company. I wanted to capitalise my company, and this was not possible to done via digitalized application, but only with paper one, which was more expensive way. I had not realized that I could have given myself, as a natural person, a loan as a juristic person. I don’t think it’s the only lesson, but entrepreneurship has been a rewarding project in many ways so far – but not economically yet. Entrepreneurship is particularly inspiring because of its flexibility and rapid rate. At this stage of entrepreneurship in particular, I can quickly and alone take decisions and take them into practice, which, of course, can also lead to poor solutions. But if one has to choose between proactivity and reactivity, the first one would be my choice.

In entrepreneurship, I recognize experiences similar to those of any project where one has to put oneself in the game. Even a small success inspires, while failure flattens. The tolerance of disappointment acquired during the teacher’s and researcher’s career does provide a good basis for survival, although it does not guarantee the famous business intelligence.

1.1.2023 in Vaasa, Finland

Heli Susanna Katajamäki


Miten minusta tuli yrittäjä?

Synnyin Ilmajoen Koskenkorvalla vuonna 1973. Tänä vuonna täytän 50 vuotta. Kriiseilty on ennenkin mutta viime vuonna iski elämäni ensimmäinen ikäkriisi. Tunnen olevani vanha mutta toisaalta minua jäi mietityttämään juttu MeNaiset-lehdessä, jossa Päivi Lipponen kertoi 50-vuotisten naisten jäävän näkymättömiksi työelämässä. Voihan näinkin olla, mutta toisaalta näkymättömäksi voinee jäädä kuka tahansa, ellei tee itseänsä näkyväksi puheillaan ja teoillaan. Ehkä näkyväksi tuleminen on tekoja, joita me vähän vanhemmatkin naiset voimme tehdä, jos ja kun siltä tuntuu?

Yrittäjäksi ryhtyminen oli aika pikainen päätös mutta toisaalta ajattelen, että sen juuret on kyllä istutettu jo lapsuudessa itseeni. Oma vaarini oli aikanaan maatalousyrittäjä, oli peltoa, metsää, kanoja, hevosia ja minkkejä, joita hoidettiin. Vaarini oli minulle kuten myös monelle muulle kylän tytölle melkein kuin paikallisen nuorisotilan pitäjä, sillä tallille sai aina mennä töihin ja ratsastamaan. Kotona sen sijaan meillä kyllä ihailtiin yrittäjyyttä, mutta lähes aina varoituspuheiden kera siitä, miten hankalaa ja vaikeaa se on. Vaikka – tai ehkä juuri siksi että – isä oli välillä itsekin yrittäjä.

Jo ennen ja jälkeen filosofian maisteriksi valmistumista tuli muutamaankin otteeseen intoiltua ainakin opiskelukavereideni Ritvan ja Johannan kanssa, että minkäköhän yrityksen me perustaisimme. Silloin ei ollut oikea aika mutta nyt sitten oli. Ehkä se siis oli jonkinlainen unelma, joskaan en ole sitä tietoisesti koskaan itselleni tavoitteeksi asettanut.

Yrittäjänä olen oppinut jo vaikka ja mitä. Oppirahojakin olen maksanut vähintään 140 euroa, kun haluaisin pääomittaa yritystäni, minkä takia täytyi tehdä osakeyhtiön perustaminen kalliimpana paperiversiona. En ollut tajunnut, että olisin voinut antaa itseltäni luonnollisena henkilönä itselleni oikeushenkilönä lainaa. Eivät taida ihan ainoat oppirahat olla, mutta yrittäjyys on ollut monella tavalla antoisa projekti tähän saakka – joskaan ei vielä taloudellisesti. Yrittäjyydessä innostaa erityisesti sen notkeus ja nopeus. Varsinkin tässä vaiheessa yrittäjyyttä voi tehdä nopeasti ja yksin päätöksiä ja siirtyä viemään niitä käytäntöön, mikä tietenkin voi johtaa myös huonoihin ratkaisuihin. Mutta jos pitää valita proaktiivisuuden ja reaktiivisuuden välillä, ensimmäinen olisi oma valintantani.

Yrittäjyydessä tunnistan itsessäni samankaltaisia kokemuksia kuin missä tahansa projektissa, jossa laitetaan itseään peliin. Pienikin onnistuminen innostaa, kun taas epäonnistuminen latistaa. Opettajan ja tutkijan uran aikana hankittu pettymysten sietokyky antaa kyllä hyvän pohjan selviytymiselle, joskaan ei taanne sitä kuuluisaa pisnesälyä. 😉

1.1.2023 Vaasassa

Heli Susanna Katajamäki

Life is a spectrum of roles

[Alla suomeksi] In January 2021, the course of my life changed when my marriage of nearly 25 years had come to its end. However, no one had died and no one had anything to worry about, I kept saying to myself. But even though everything was OK, our separation affected to my sense of security, although I did not immediately understand it. Now I realize that the breakup served as some kind of ricochet to my need to show myself and those close to me that I’m fine.

What took me forward in my first year was that I had to learn how to take care of the heating systems in my house (there are many!) and in the next year I started learning how to use online dating apps. Moving into the relationship market was such an emotional job that I wrote a book of poetry and when it was finished, I decided to print it myself. So, at the end of July, I founded the publishing company. With these decisions, I nailed goals that I could not undo later.

Our qualities, abilities, skills, knowledge, and emotions drive us to strive for new tasks and take on challenges. Letting go of old roles and adopting new ones when growing up as a person is not always easy but still necessary.

We each have numerous social roles. Even though we are teachers, scientists, professors, politicians and/or entrepreneurs, we are still whole people with our joys and sorrows. In the following posts, I am going to share about how I grew into my new social roles and the feelings connect to this. As an entrepreneur in the field of publishing, I am going to tell about new publications. And if one is a poet, one might share poems too in its blog!


This year has been quite exceptional for me and full of events. With this and my following texts, I would like to include you in my spiritual growth journey, which I felt distressing but mostly enriching and educational. My journey was a combination of my personal life after my divorce, my childhood and my studies that my work as a researcher especially but also in other roles.

I hope that my stories and writings will serve as an echo for many other experiences and will take ideas forward as to where our different roles and roles take us, what choices we can make to deal with them and what results from them and what we are as whole people. Maybe. Now I often throw in my favourite slogan: You don’t know. But you can at least talk about it.

Wishing you all a Happy New Year 2023!

Heli Susanna Katajamäki


Elämä on roolien kirjoa

Tammikuussa 2021 elämäni kulku muuttui, kun lähes 25 vuotta kestänyt avioliittoni oli tullut tiensä päähän. Kukaan ei kuitenkaan ollut kuollut eikä kenelläkään ollut mitään hätään, toistelin itselleni. Mutta vaikka kaikki oli OK, eromme hätkäytti turvallisuudentunnettani, vaikka en sitä heti ymmärtänyt. Nyt ymmärrän, että ero toimi jonkinlaisena kimmokkeena tarpeelleni näyttää itselleni ja läheisille, että pärjään.

Kasvamistani vei ensimmäisen vuoden aikana eteenpäin esimerkiksi se, että minun piti oppi huolehtimaan taloni lämmitysjärjestelmistä (niitä on monta!) ja toisena vuotena aloin opetella nettideittailusovellusten käyttöä. Parisuhdemarkkinoille siirtyminen oli niin tunnepitoista hommaa, että kirjoitin runokirjan ja kun se oli valmis, päätin kustantaa sen itse. Niinpä heinäkuun lopussa perustin yrityksen. Näillä päätöksillä tulin naulanneeksi tavoitteita, joita en enää myöhemmin voinut perua.

Meidän ominaisuutemme, kykymme, taitomme ja tietomme ja tunteemme kuljettavat meitä pyrkimään uusiin tehtäviin ja ottamaan haasteita vastaan. Irti päästäminen vanhoista rooleista ja uusien omaksuminen jos mikä on ihmisenä kasvamista, ei aina ihan helppoa mutta silti tarpeellista.

Meillä jokaisella on lukuisia sosiaalisia rooleja. Vaikka olemme opettajia, tutkijoita, professoreita, poliitikkoja ja/tai yrittäjiä, olemme silti kokonaisia ihmisiä iloinemme ja suruinemme. Blogissani kerron siitä, miten kasvoin uusiin sosiaalisiin rooleihini ja mitä tunsin kasvaessani. Yrittäjänä kerron tulevista julkaisuista. Ja jos olemme myös runoilijoita, voimme blogissamme jakaa myös niitä.


Tämä vuosi on ollut itselleni varsin poikkeuksellinen ja tapahtumia täynnä. Tällä ja seuraavilla teksteilläni haluan ottaa teidät mukaan henkisen kasvun matkalleni, jonka koin sekä rikastuttavaksi että ahdistavaksi mutta yhtä kaikki – opettavaiseksi. Matkaani yhdistyi niin henkilökohtainen elämäni eron jälkeen, lapsuuteni ja opiskeluni että työni erityisesti tutkijana mutta myös muissa rooleissa.

Toivon, että tarinani ja kirjoitukseni toimisivat kaikupohjana monen muunkin kokemuksille ja veisivät ajatuksia eteenpäin siitä, mihin erilaiset työ- ja muut roolimme meitä vievät ja kuljettavat, millaisia valintoja voimme tehdä niistä selvitäksemme ja mitä niistä seuraa ja millaisia me olemme kokonaisina ihmisinä. Ehkä. Nykyisin heitän usein myös kehiin lempisloganini: Ei voi tietää.  Mutta keskustella ainakin voi.

Toivottelen kaikille hyvää uutta vuotta 2023!

Heli Susanna Katajamäki