Will You Irritate Me?

[Lue runo suomeksi / Lies das Gedicht auf Deutsch.]

The journey toward self-acceptance can begin
from identifying an irritating feature in someone else

Ask yourself
what irritates you
Do you see something
that you admire
but don’t possess yourself
like appropriateness or vice versa: silliness

Why do we so often admire
what we don’t have
Is that the way to keep a bumblebee’s insecurity a constant?

And if you identify the feature in your partner
it’s time to ask
who’s actually the one making the relationship more stable or
fun perhaps
whatever it is that you want:
a controlled way of flying
or having foolish fun after all

Recognizing the irritation can neutralize it
It is the only way toward accepting dissimilarity
that lives both in ourselves and others
when we get there
we grow deeper relationships with ourselves, others, even trees

By crossing this abyss we start to get even more in love with ourselves and others and trees and furries

I promise to love your irritating features the most
even though it requires a conscious effort

Do hum about this in the home base:
What puts whom on the fence?
This will discharge the energy of difference
give dualism some sense

Through our senses
we buzz to address anxiety in our relationship or colony
and our lives become free from anxiety
Then and only then is it possible to avoid solutions
that rip relationships apart
as by themselves

Do fight for your relationship though:
don’t look for a guilty party in or outside of it
recognize difficulties
take responsibility
make your own decisions
even without the master presen t
and without thinking how they’d solve the issue
or without imagining how an imagined change would solve the issue (Nikkola, 2011)
bad solutions may be more important than
stalling, havering and wavering

We have reason to ban the phrases that mitigate our feelings in our colony:
we should not deny our feelings to deal with them
paying attention to them makes us most organized

Let us proclaim the beginning of centuries of feelings
Let us pronounce anxiety as the new super power
let the power churn
the world upside down turn
for the wellbeing of all little bumblebees out there

Let us forget about the unnecessary evils
leave the waters and the nectars
eat dust and honey
scrape by, freeze, harden ourselves

How else to paperlessly buzz or swap honey on the blockchains
with the flame burning tame?
The solution can hardly be the distancing of the colonies from each other
unless we extend it all the way to substancelessness?
I vibrate

Perhaps the idiocy of the tyrant has provided the other colonies with a solution:
the patronization of addictions should be reserved only
for those with a sense of justice
The only thing left is the preservation of historical facts and relative realities
buzzing about those and present experiences cherishing freedom with that for that if anything will prevent polarization


Nikkola, T. (2011). Oppimisen esteet ja mahdollisuudet ryhmässä. Syyllisyyden kehittyminen syntipukki-ilmiöksi opiskeluryhmässä ohjaajan tulkitsemana. University of Jyväskylä. Retrieved 2022-09-27 from http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4505-3

COPYRIGHT © Heli Susanna Katajamäki & Ethene Ltd 2023
Title: Buzzing Like a Bumblebee
Original title: Pörriäisen surinoita
Publisher: Ethene oy, Isokyrö, Suomi-Finland, www.ethene.eu
Author: Heli Susanna Katajamäki
Translator: Susanna Rönn
Illustrator: Heta Kettunen

ISBN 978-952-65083-2-0 (pocket book)
ISBN 978-952-65068-9-0 (kindle)

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced by any means, including printing, photocopy, or scanning, without permission from the publisher.

How I became a poet

[Alla suomeksi] The poet is a nice characterization because it would not involve such a polarizing discussion as that of who can call itself a writer. I’ve been writing poems and I’m about to publish a poem book, so I guess it’s okay to say that I’m a poet. Perhaps this tells us something about the fact that poetry is not considered a profession unlike novelist. There may be something stigmatized in poetry, and I believe it is not appreciated, at least in business and certainly not in many other discourses produced from the economic point of view – or perhaps it is simply silenced in certain “shocked” contexts. Unfortunately, I haven’t had much time to get into it. Maybe someone else is?

For me becoming a poet has been some kind of transition process towards the field of art, which seems to be a much more challenging term. Poetry, however, is something that is appreciated and valued because poetry lifts to the surface something, that may otherwise remain unsaid. When described this way, it begins to feel a bit too serious and strong.

I don’t know if my poems have artistic value. But what I do know is that my writing process was a genuine creative process. When I wrote them, I didn’t think about who to write my poems to, or really anything else, as long as I said what was going on in my mind. And that’s why I’ve been thinking that it’s poetry, if anything. Poems may indicate something about the emotional state of their writers that the poet itself does not know. This creativity cannot even be restrained or controlled by the poet itself. That’s why it has to decompose.

Now I think that my poems tell me what a spiritual growth process it can be to find a partner. At this point, I must also thank my own wonderful support group, who listened to my worries and shared with me their innumerable wisdom that helped me to get through. Thank you especially, Jenni, Venla, Anu Tuomari, Marjut, Sanna, Tanja and Johanna. Thank you Susanna Rönn and Tiina Sorvali for joining me in my project and thank you, Nina, for giving me your full support. At the University of Vaasa and the Language Centre in Linginno, there are wonderful people who want to listen to people when listening is needed. Thank you, too, to my children, who are often smarter than their mother.

13.1.2023 in Vaasa, Finland

Heli Susanna Katajamäki

Miten minusta tuli runoilija

Runoilija on siitä kiva luonnehdinta, sillä siihen ei liittyne sellaista poleemista keskustelua kuin mitä käydään siitä, kuka voi nimittää itseään kirjailijaksi. Olen kirjoittanut runoja ja kohta julkaissut runokirjan, joten eipä kai käy sen kiistäminen, ettenkö olisi runoilija. Kenties tämä kertoo jotain siitä, ettei runoilijuutta pidetä ammattina toisin kuin kirjailijuutta. Runoilijuudessa saattaa olla jotain stigmatisoitunutta, eikä sitä uskoakseni arvosteta ainakaan liiketoiminnallisessa eikä varmaan monessa muussakaan talouden lähtökohdista tuotetussa diskursissa – tai kenties siitä vain vaietaan tietyissä ”järeämmissä” konteksteissa. Mene ja tiedä, en ole asiaan jaksanut kovin paljon paneutua. Ehkäpä joku toinen on?

Runoilijuudessa on kyse jonkinlaisesta siirtymisestä taiteiden kentälle, mikä tuntuukin jo astetta haastavammalta nimitykseltä. Runoilijuus on kuitenkin jotain, mitä arvostetaan ja jolla on arvoa siksi, että runot nostavat pintaan, mikä kenties muuten jää sanomatta. Näin kuvattuna se alkaa tuntua hieman turhan vakavalta ja vahvalta roolilta.

En tiedä, onko runoillani taiteellista arvoa. Mutta sen tiedän, että kyseessä oli aito luova prosessi. En kirjoittaessani suunnitellut niitä vielä teokseksi, en miettinyt kenelle runojani kirjoitan enkä oikeastaan mitään muutakaan, kunhan nyt sanoitin runoiksi, mitä mielessäni liikkui. Ja siksi olen ajatellut, että se – jos mikä – on runoilijuutta. Runot viestivät kirjoittajansa tunnetilasta kenties jotain, mitä runoilija ei itsekään tiedosta. Tätä luovuutta ei edes runoilija pysty kahlitsemaan eikä hallitsemaan. Siksi sen on purkauduttava.

Nyt ajattelen, että runoni kertovat siitä, millainen henkinen kasvuprosessi kumppanin etsintä voi olla. Tässä vaiheessa täytyy myös kiittää omaa ihanaa tukijoukkoani, jotka kuuntelivat minun pähkyröintejäni ja ihmettelyitäni ja jakoivat minulle lukemattomia viisauksiaan, joiden avulla selvisin eteenpäin. Kiitos erityisesti teille, Jenni, Venla, Anu Tuomari, Marjut, Sanna, Tanja ja Johanna, joita kuormitin enemmän. Kiitos Susanna Rönn ja Tiina Sorvali, kun lähditte hankkeeseeni mukaan ja kiitos Nina, kun annoit täyden tukesi. Vaasan yliopistossa ja kielikeskus Linginnossa työskentelee ihania tyyppejä, jotka haluavat ihmisiä kuunnella, kun kuuntelua tarvitaan.  Kiitos myös lapsilleni, jotka monesti ovat äitiään fiksumpia.

13.1.2023 Vaasassa

Heli Susanna Katajamäki

How did I become an entrepreneur?

[Alla suomeksi] I was born in the Koskenkorva village, part of Ilmajoki, in 1973. This year, I’m turning 50. I know it’s not the first time I’ve had a crisis, but last year, I had the first age crisis in my life. I feel old but, on the other hand, I was left wondering about a story in a magazine where Päivi Lipponen told readers that 50-year-old women would be invisible in working life. This may be the case, but on the other hand, anyone can remain invisible unless s/he makes her/himself visible by her/his words and actions. Perhaps becoming visible is an act that we little older women can do if and when it feels like it?

It was quite a quick decision to become an entrepreneur, but on the other hand I think that its roots have been planted in me since childhood. My grandfather was once an agricultural entrepreneur, there were fields, forests, chickens, horses, and minks that were being treated. My grandfather was for me as well as for many other girls in the village, almost like the owner of a local youth farm, because it was always allowed to go to work and ride in his stable. At home, however, it were discussed about entrepreneurship with admiration, but almost always my father made it with warning speeches about how hard and difficult it is. Even though – or maybe because of – he was an entrepreneur himself sometimes.

Even before and after graduating as a Master of Philosophy, at least with Ritva and Johanna, my friends from the university, we were talking about founding a company. It wasn’t the right time then, but now it was. So maybe it was some kind of dream, although I have never consciously set it as the target for myself.

As an entrepreneur, I’ve learned a lot of things. I have also paid dearly for my mistakes. For example, I have paid 140 EUR too when I established my company. I wanted to capitalise my company, and this was not possible to done via digitalized application, but only with paper one, which was more expensive way. I had not realized that I could have given myself, as a natural person, a loan as a juristic person. I don’t think it’s the only lesson, but entrepreneurship has been a rewarding project in many ways so far – but not economically yet. Entrepreneurship is particularly inspiring because of its flexibility and rapid rate. At this stage of entrepreneurship in particular, I can quickly and alone take decisions and take them into practice, which, of course, can also lead to poor solutions. But if one has to choose between proactivity and reactivity, the first one would be my choice.

In entrepreneurship, I recognize experiences similar to those of any project where one has to put oneself in the game. Even a small success inspires, while failure flattens. The tolerance of disappointment acquired during the teacher’s and researcher’s career does provide a good basis for survival, although it does not guarantee the famous business intelligence.

1.1.2023 in Vaasa, Finland

Heli Susanna Katajamäki

Miten minusta tuli yrittäjä?

Synnyin Ilmajoen Koskenkorvalla vuonna 1973. Tänä vuonna täytän 50 vuotta. Kriiseilty on ennenkin mutta viime vuonna iski elämäni ensimmäinen ikäkriisi. Tunnen olevani vanha mutta toisaalta minua jäi mietityttämään juttu MeNaiset-lehdessä, jossa Päivi Lipponen kertoi 50-vuotisten naisten jäävän näkymättömiksi työelämässä. Voihan näinkin olla, mutta toisaalta näkymättömäksi voinee jäädä kuka tahansa, ellei tee itseänsä näkyväksi puheillaan ja teoillaan. Ehkä näkyväksi tuleminen on tekoja, joita me vähän vanhemmatkin naiset voimme tehdä, jos ja kun siltä tuntuu?

Yrittäjäksi ryhtyminen oli aika pikainen päätös mutta toisaalta ajattelen, että sen juuret on kyllä istutettu jo lapsuudessa itseeni. Oma vaarini oli aikanaan maatalousyrittäjä, oli peltoa, metsää, kanoja, hevosia ja minkkejä, joita hoidettiin. Vaarini oli minulle kuten myös monelle muulle kylän tytölle melkein kuin paikallisen nuorisotilan pitäjä, sillä tallille sai aina mennä töihin ja ratsastamaan. Kotona sen sijaan meillä kyllä ihailtiin yrittäjyyttä, mutta lähes aina varoituspuheiden kera siitä, miten hankalaa ja vaikeaa se on. Vaikka – tai ehkä juuri siksi että – isä oli välillä itsekin yrittäjä.

Jo ennen ja jälkeen filosofian maisteriksi valmistumista tuli muutamaankin otteeseen intoiltua ainakin opiskelukavereideni Ritvan ja Johannan kanssa, että minkäköhän yrityksen me perustaisimme. Silloin ei ollut oikea aika mutta nyt sitten oli. Ehkä se siis oli jonkinlainen unelma, joskaan en ole sitä tietoisesti koskaan itselleni tavoitteeksi asettanut.

Yrittäjänä olen oppinut jo vaikka ja mitä. Oppirahojakin olen maksanut vähintään 140 euroa, kun haluaisin pääomittaa yritystäni, minkä takia täytyi tehdä osakeyhtiön perustaminen kalliimpana paperiversiona. En ollut tajunnut, että olisin voinut antaa itseltäni luonnollisena henkilönä itselleni oikeushenkilönä lainaa. Eivät taida ihan ainoat oppirahat olla, mutta yrittäjyys on ollut monella tavalla antoisa projekti tähän saakka – joskaan ei vielä taloudellisesti. Yrittäjyydessä innostaa erityisesti sen notkeus ja nopeus. Varsinkin tässä vaiheessa yrittäjyyttä voi tehdä nopeasti ja yksin päätöksiä ja siirtyä viemään niitä käytäntöön, mikä tietenkin voi johtaa myös huonoihin ratkaisuihin. Mutta jos pitää valita proaktiivisuuden ja reaktiivisuuden välillä, ensimmäinen olisi oma valintantani.

Yrittäjyydessä tunnistan itsessäni samankaltaisia kokemuksia kuin missä tahansa projektissa, jossa laitetaan itseään peliin. Pienikin onnistuminen innostaa, kun taas epäonnistuminen latistaa. Opettajan ja tutkijan uran aikana hankittu pettymysten sietokyky antaa kyllä hyvän pohjan selviytymiselle, joskaan ei taanne sitä kuuluisaa pisnesälyä. 😉

1.1.2023 Vaasassa

Heli Susanna Katajamäki

Life is a spectrum of roles

[Alla suomeksi] In January 2021, the course of my life changed when my marriage of nearly 25 years had come to its end. However, no one had died and no one had anything to worry about, I kept saying to myself. But even though everything was OK, our separation affected to my sense of security, although I did not immediately understand it. Now I realize that the breakup served as some kind of ricochet to my need to show myself and those close to me that I’m fine.

What took me forward in my first year was that I had to learn how to take care of the heating systems in my house (there are many!) and in the next year I started learning how to use online dating apps. Moving into the relationship market was such an emotional job that I wrote a book of poetry and when it was finished, I decided to print it myself. So, at the end of July, I founded the publishing company. With these decisions, I nailed goals that I could not undo later.

Our qualities, abilities, skills, knowledge, and emotions drive us to strive for new tasks and take on challenges. Letting go of old roles and adopting new ones when growing up as a person is not always easy but still necessary.

We each have numerous social roles. Even though we are teachers, scientists, professors, politicians and/or entrepreneurs, we are still whole people with our joys and sorrows. In the following posts, I am going to share about how I grew into my new social roles and the feelings connect to this. As an entrepreneur in the field of publishing, I am going to tell about new publications. And if one is a poet, one might share poems too in its blog!

This year has been quite exceptional for me and full of events. With this and my following texts, I would like to include you in my spiritual growth journey, which I felt distressing but mostly enriching and educational. My journey was a combination of my personal life after my divorce, my childhood and my studies that my work as a researcher especially but also in other roles.

I hope that my stories and writings will serve as an echo for many other experiences and will take ideas forward as to where our different roles and roles take us, what choices we can make to deal with them and what results from them and what we are as whole people. Maybe. Now I often throw in my favourite slogan: You don’t know. But you can at least talk about it.

Wishing you all a Happy New Year 2023!

Heli Susanna Katajamäki

Elämä on roolien kirjoa

Tammikuussa 2021 elämäni kulku muuttui, kun lähes 25 vuotta kestänyt avioliittoni oli tullut tiensä päähän. Kukaan ei kuitenkaan ollut kuollut eikä kenelläkään ollut mitään hätään, toistelin itselleni. Mutta vaikka kaikki oli OK, eromme hätkäytti turvallisuudentunnettani, vaikka en sitä heti ymmärtänyt. Nyt ymmärrän, että ero toimi jonkinlaisena kimmokkeena tarpeelleni näyttää itselleni ja läheisille, että pärjään.

Kasvamistani vei ensimmäisen vuoden aikana eteenpäin esimerkiksi se, että minun piti oppi huolehtimaan taloni lämmitysjärjestelmistä (niitä on monta!) ja toisena vuotena aloin opetella nettideittailusovellusten käyttöä. Parisuhdemarkkinoille siirtyminen oli niin tunnepitoista hommaa, että kirjoitin runokirjan ja kun se oli valmis, päätin kustantaa sen itse. Niinpä heinäkuun lopussa perustin yrityksen. Näillä päätöksillä tulin naulanneeksi tavoitteita, joita en enää myöhemmin voinut perua.

Meidän ominaisuutemme, kykymme, taitomme ja tietomme ja tunteemme kuljettavat meitä pyrkimään uusiin tehtäviin ja ottamaan haasteita vastaan. Irti päästäminen vanhoista rooleista ja uusien omaksuminen jos mikä on ihmisenä kasvamista, ei aina ihan helppoa mutta silti tarpeellista.

Meillä jokaisella on lukuisia sosiaalisia rooleja. Vaikka olemme opettajia, tutkijoita, professoreita, poliitikkoja ja/tai yrittäjiä, olemme silti kokonaisia ihmisiä iloinemme ja suruinemme. Blogissani kerron siitä, miten kasvoin uusiin sosiaalisiin rooleihini ja mitä tunsin kasvaessani. Yrittäjänä kerron tulevista julkaisuista. Ja jos olemme myös runoilijoita, voimme blogissamme jakaa myös niitä.

Tämä vuosi on ollut itselleni varsin poikkeuksellinen ja tapahtumia täynnä. Tällä ja seuraavilla teksteilläni haluan ottaa teidät mukaan henkisen kasvun matkalleni, jonka koin sekä rikastuttavaksi että ahdistavaksi mutta yhtä kaikki – opettavaiseksi. Matkaani yhdistyi niin henkilökohtainen elämäni eron jälkeen, lapsuuteni ja opiskeluni että työni erityisesti tutkijana mutta myös muissa rooleissa.

Toivon, että tarinani ja kirjoitukseni toimisivat kaikupohjana monen muunkin kokemuksille ja veisivät ajatuksia eteenpäin siitä, mihin erilaiset työ- ja muut roolimme meitä vievät ja kuljettavat, millaisia valintoja voimme tehdä niistä selvitäksemme ja mitä niistä seuraa ja millaisia me olemme kokonaisina ihmisinä. Ehkä. Nykyisin heitän usein myös kehiin lempisloganini: Ei voi tietää.  Mutta keskustella ainakin voi.

Toivottelen kaikille hyvää uutta vuotta 2023!

Heli Susanna Katajamäki